Nörttivuodet

Joitakin vuosia aikaisemmin olin saanut Commodore 64:n, jonka parissa viikoittainen saunanjälkeinen ilta kului rattoisasti, BASICia koodaten. Olin myös koukuttanut itseni Nintendon megamaneihin ja supermarioihin.

Läpi lukioajan ja ensimmäisten yliopisto-opintojenikin parissa tietokoneen näyttö kului nenän sitä jatkuvasti viistäessä. Kahdeksan tuntia päivässä laitteen parissa oli varsin normaali annos silloin. Kolajuoma-annos oli 1-3 litraa. Toisaalta tietokoneen parissa tuli tehtyä muutakin kuin pelattua. Tein jo tuolloin itse musiikkia ja kirjoittelin eri keskustelupalstoille (eräälle niistä arviolta parin kirjan verran hölynpölyä). Vihasin liikuntaa ja välttelin paljolti kaikenlaista sosiaalista toimintaa.

Kutsun noita aikoja nörttivuosiksi. Joskus ajattelin niiden olevan itselleni menneisyyden riippakivi, hukkaan heitettyä aikaa. Nykyisin ajattelen aivan toisin.

Aika tietokoneiden ja -verkkojen parissa on paljolti mahdollistanut minulle sen luovan kapasiteetin, jonka voimalla kirjoitan tätäkin blogia. Tietokonepelit kehittivät visuaalista osaamista, tarinankerrontaa, ongelmanratkaisua ja vaikka mitä muita taitoja. Verkkokeskusteluissa tuli opetella kirjoittamaan sujuvasti ja argumentoimaan, jos halusi olla vakavasti otettava jäsen yhteisössä. Yleinen tietokoneiden käyttötaito on todella vahva voimavara niin opinnoissa kuin töissäkin, olen huomannut.

Vaikka nykyään en pelaa tietokone- tai konsolipelejä, en omista televisiota sekä pidän liikunnasta, toisista ihmisistä sekä heidän kanssaan toimimisesta yli kaiken, en vaihtaisi mitään menneisyydestäni pois. Aika ajoin jopa kaihoan jonkin maukkaan tietokonepelin äärelle. Kirjoitan ensi kerralla tällaiseen elämänmuutokseeni johtaneista asioista.

Menneisyydestään ei pidä olla pahoillaan tai harmissaan. Oli se millainen tahansa, aina se on jotakin opettanut elämästä.